Näetkö tässä kuvassa ei minkään-väriseen, roikkuvaan potilasasuun pukeutuneen nuoren naisen? Tiedätkö, niihin kusenhaaleisiin sairaala-asuihin? Niihin, joissa vaelletaan muiden mukana sairaalan käytävillä. Niihin, joissa minä vaelsin reumasairaalan käytävillä.
Näetkö tässä kuvassa kela:n sopeutumisvalmennuskurssin osallistujan? Kursseilla on hyvä tarkoitus ja ne varmasti auttavat monia, mutta minua ne ahdistivat suunnattomasti. Sopeudutaan uuteen rooliin, potilaan rooliin. Voin olla kummalla puolen pöytää tahansa. Voisin olla myös fysioterapeuttina kurssilla tekemässä lihastestauksia, paasaamassa ravinnosta ja vetämässä jumppia. Suutarin lapsella on kengät, ja aika mageet buutsit onkin.
Perusreumalääkkeet eivät sopineet eivätkä liioin kovat lääkkeet tuoneet edes apua kipuihin (sytostaatit), saati sitten sopineet elimistölleni muutenkaan. Parissakymmenessä vuodessa diagnoosikin vaihtui kun tauti ei ollut edennyt kuten piti, verenkuva oli aina epäsopiva, ja muutkin diagnostiset tekijät olivat vinollaan kohdallani. Näin kävi, vaikka reumasta ei pitäisi parantua. Sitä hoetaan alusta asti: elinikäinen, parantumaton. Pelko lyödään voimalla päähän.
Se on selvää, että kova krooninen kipu vetää polvilleen. Pitkäkin ihminen taipuu oikein nätisti asfaltin kosketukseen. Kipumuistiin puututaan kipuklikoilla, joissa autetaan kroonisesta kivusta kärsiviä potilaita. Kirjoitin blogiin joskus Tuskamuistista, termistä jonka kehitin. Siitä, miten kipumuisti jää kehoon, tiettyihin tilanteisiin tai paikkoihin. Naapurini 80-vuotiaan ihanan Pirkon kanssa puhutaan joskus kilpaa nivelvaivoistamme ja myös siitä, onko löytynyt konsteja kivun kanssa pärjäämiseen. Kerran Pirkko totesi olevansa niin kipeä, että kipu vahingoittaa jo sielua. Ymmärrän täysin, mitä hän tarkoitti.
Mä en pelkää enää. Höyhenet takissa heiluen tappelen vastaan. Joskus tappelen nivelkipuja vastaan, joskus pidän puoliani töissä palkkaneuvotteluissa tai avioerossa. Opettelin miten tietyt ruuat vaikuttavat niveliini, tietyt liikuntalajit, liikkumattomuus, pitkät yöunet, valvotut yöt, stressi, rentoutuminen. Opettelin tunnistamaan milloin tarvitaan kortisoni, milloin riittää hieronta tai osteopatia ja taiji. Opettelin olemaan aktiivinen potilas ja yhdessä lääkärin ja muiden minua hoitavien ammattilaisten kanssa pähkäilemään ja jankkaamaan minulle sopivista hoidoista. Perusreumalääkäri ei tosin ota kantaa kuin lääkitykseen, joka on käsittämätöntä kun kuitenkin tunnistetaan esimerkiksi ruuan, stressin, unen ja liikunnan vaikutus.
Etsin itselleni voimapaikkoja, -ihmisiä, -biisejä ja -ajatuksia. Onko teillä tällaisia myös? Heikkona hetkenä ne ovat elintärkeitä, ettei kipu vie mennessään. Ystäväni ansaitsisivat kasan hengenpelastusmitalleja. Mun voimapaikkoja on monia, kalliot, ikimetsät, mökin laituri, sammalmätäs, pelto. Voimabiisejä löytyy vino pino. Musiikki vaikuttaa muhun vahvasti. Tanssija minussa alkaa heti nähdä koreografioita, mutta vaikutus mieleen ja fiilikseen tulee myös välittömästi. Ihan aina mä en tappele. Oikeastaan olen niin sopuisa ihminen, että piti opetella tappelemaan. Mutta aina mä nousen niin suosta, tuhkasta kuin kivustakin. Vaikka mikä olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti