torstai 12. tammikuuta 2017

Sisänahka

Nahka on luotu ulkoapäin. Elämä on omannäköistä. Vai onko? Katse osuu kaupungilla ja jumppasaleissa nuoriin naisiin, joilla on tyhjät kuoret. Releet on makeet, mutta silmät ovat tyhjät. Olenko tullut vanhaksi vai mitä tämä on...

Mutta kun olen oikeasti huolissani näistä tyhjien kuorien kanssa heiluvista ihmisistä. Rakennekynnet upotetaan Maikkeli Korssin laukkuun, Börperryn huivi on kiedottu jämptisti kaulalle, mutta silti Piiikin takkien alla kaikuu. Kaikki energia ja aika menevät täydellisten kuorien rakentamiseen. On unohtunut kaikkein oleellisin, valo, hehku. Se, mikä tekee sinusta sinut. Se, mistä sinä rakennut. Se, minkävärisistä ja muotoisista molekyyleistä sinut on koottu.


Eri kehon osiin tungettujen kemikaalien määrä pistää heikottamaan tällaista metsän keskellä asuvaa veikkosta. Iloista veikkosta, joka tykkää luonnonkosmetiikasta ja pakottaa ihanan kampaajansa läträämään hennan kanssa tuntitolkulla. No, mun ihana Sari ottaa tämän huumorilla ja merkkaa varauskirjaansa "väriterapiaa punaisen tyypin kanssa" tai jotenkin.


Tammikuussa kuulemma jumppasalien seinät paukkuvat ihmismääristä. Huomasin saman tanssitunnilla. Mutta missä ovat näiden ihmisten sielut, pukukopin lokerossa? Kun salillisesta jengiä minua uskaltaa katsoa silmiin yksi, nopeasti sekin. Tai sitten olen yksinkertaisesti liian hämmentävä näky hihitellessäni itsekseni, kun aika usein alaraajani pyrkivät eri suuntaan kuin opettajan alaraajat. Alaraajani, jotka on puettu 15 vuotta vanhoihin treenihousuihin. Aika menee niin julmetun nopeasti, että on paljon mahdollista, että muiden silmissä ne ovat jostain toisen maailmansodan sissikompanian ylijäämävarastosta.



Ei se ol niin vakavaa. Mitä sitten, että tulee tehtyä omia koreografioita. Tai mitä sitten, että huomaa tunnin lopulla sivupeilistä jonkun oudon lapun paidasta, että onkin pukenut paidan tunnille väärinpäin. Tunnin lopussa tukka sojottaa kaikkiin pää- ja väli-ilmansuuntiin ja naaman väristä päätellen minulla on sisälläni hehkulamppu jos toinenkin.


Media kyllä höpöttää sisäisestä maailmasta. Mutta se on niin oksettavaa siirappipuuroa, että en pysty lukemaan niitä enää. Meditointia täydellisessä ympäristössä, kuraliemeltä maistuvaa teetä, keskiaikaisen nunnan ilme naamalla. Se voisi olla jotain todellista ja elävää, osa minua, minun nahkaani, sisäistä nahkaani. Kun kuljet sinuna, alat hehkua.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti