Uusi nahka

Olen aina rakastanut uutta vuotta. Jumankekka, maailma täynnä mahdollisuuksia! Aloittaa uusi. Maailma on auki. Sitä voi hetken leikkiä maailman luojaa, ottaa käteen tyhjän valkoisen maailman ja piirtää uuden. Kaikki on vielä mahdollista kun paperi on tyhjä. Tahtipuikko on omissa pienissä käpälissä.

Hieno mahdollisuus jättää vanha taakse. Kärsä kohti uutta, uutta vuotta. Turhasta luopumalla saa tilalle aikaa ja mahdollisuuksia uudelle. Sellaiselle, joka sopii paremmin uuden vuoden Virpille tai Vilholle. Ei mitään uskontoryhmien paasausta uudesta maasta. Ihan vaan sama kurppainen maailma. Mutta enemmän Sinun näköisesi.






Olet hetken taikuri. Sitä voi löytää kummasti uusia mahdollisuuksia, uusia polkuja, uusia ihmisiä. Tai sitten joku ihminen pitkien aikojen takaa kävelee vastaan kahvilassa, juuri oikea kirja osuu käteen kirjaston hyllymetrien keskellä, joku kauan sitten luettu, törmäät pieniin ihmeisiin tämän tästä. Katseet kohtasivat kauppatorilla iäkkään rouvan kanssa ja hän kertoi hyvin lyhyesti elämästään. Noihin muutamiin lauseisiin sisältyi hieno ajatus juuri vastaavanlaiseen ongelmaan, jonka kanssa itse kamppailin.  Taikoja humpsahtelee elämääsi. Ilman huumehörhöjä, ihan vaan Ritva-tädin marjamehun voimalla.

Ihminen voisi ajatella samoin kuin muu luonto. Luoda nahkansa sopivin väliajoin. Niin kuin käärme, niin kuin puu. Tiputtaa vanhat kaarnat ja suomut. Vanhat vaatteet ja tarpeettomat tavarat kierrätykseen, väärät ihmiset voi tunkea naapuriin ja turhan tekemisen vaan yksinkertaisesti tiputtaa pois, jättää tekemättä.

Jaahas, kello on kohta tyhjä paperi. Mitäs sitä tällä kertaa piirtäisi...