Uusi nahka

Olen aina rakastanut uutta vuotta. Jumankekka, maailma täynnä mahdollisuuksia! Aloittaa uusi. Maailma on auki. Sitä voi hetken leikkiä maailman luojaa, ottaa käteen tyhjän valkoisen maailman ja piirtää uuden. Kaikki on vielä mahdollista kun paperi on tyhjä. Tahtipuikko on omissa pienissä käpälissä.

Hieno mahdollisuus jättää vanha taakse. Kärsä kohti uutta, uutta vuotta. Turhasta luopumalla saa tilalle aikaa ja mahdollisuuksia uudelle. Sellaiselle, joka sopii paremmin uuden vuoden Virpille tai Vilholle. Ei mitään uskontoryhmien paasausta uudesta maasta. Ihan vaan sama kurppainen maailma. Mutta enemmän Sinun näköisesi.






Olet hetken taikuri. Sitä voi löytää kummasti uusia mahdollisuuksia, uusia polkuja, uusia ihmisiä. Tai sitten joku ihminen pitkien aikojen takaa kävelee vastaan kahvilassa, juuri oikea kirja osuu käteen kirjaston hyllymetrien keskellä, joku kauan sitten luettu, törmäät pieniin ihmeisiin tämän tästä. Katseet kohtasivat kauppatorilla iäkkään rouvan kanssa ja hän kertoi hyvin lyhyesti elämästään. Noihin muutamiin lauseisiin sisältyi hieno ajatus juuri vastaavanlaiseen ongelmaan, jonka kanssa itse kamppailin.  Taikoja humpsahtelee elämääsi. Ilman huumehörhöjä, ihan vaan Ritva-tädin marjamehun voimalla.

Ihminen voisi ajatella samoin kuin muu luonto. Luoda nahkansa sopivin väliajoin. Niin kuin käärme, niin kuin puu. Tiputtaa vanhat kaarnat ja suomut. Vanhat vaatteet ja tarpeettomat tavarat kierrätykseen, väärät ihmiset voi tunkea naapuriin ja turhan tekemisen vaan yksinkertaisesti tiputtaa pois, jättää tekemättä.

Jaahas, kello on kohta tyhjä paperi. Mitäs sitä tällä kertaa piirtäisi...

Kotiäidin joulukalenterin 4. luukku: Kellahdus jouluun

Mikäs se sieltä viimosesta luukusta kurkistaa! No jouluhan se siellä kurkkii. Sillä on naurava suu, ennenkuulumattoman kova nälkä ja kinkulle tuoksuva hengitys. Samban ja rumban tanssiminen marketeissa on kuulemma ohitse. Nyt saa riisua toppatakit ja kuivata hikipisarat -ja nauttia joulusta.

Sitä on nähty vilaukselta kaikenkarvaisia tonttuja: Lorvikatarritonttua, Keittiöfrouvatonttua, Härötonttua, Paniikkitonttua, Juoksutonttua, Saunatonttua ja mitä näitä nyt on. Joulu on täynnä perinteitä ja muistoja. Kettukarkkeja, tuttuja koristeita piirongin päällä, jouluvaloja ikkunoissa, joulusaunaa, joulurauhan julistuksen seuraamista, rauhan unohtamista ja veljen nipistelyä, siskon lempisuklaan nappaamista, henkensä edestä pakenemista. Tiukkaa neuvottelua siitä, kuka lapsista vie naapureiden joulutervehdykset, siskon ja veljen maanittelua, pakottamista, kiristämistä ja uhkailua.

Yhdessä yöllä hihittämistä ja kinkkuleipien tekemistä. Kilpailua siitä, kuka jaksaa lukea pisimmälle yöhön kirjaa. Kuusen alla nukkumista, se oli parasta. Kerran isä ja äiti hämmästyivät kun löysivät kuusen alta nukkumasta uuden, pelottavan ihmislajin, suklaalapsen; isosiskoni, joka oli nukahtanut naama suklaalevyssä. Kun on onni omistaa sisko ja veli, ei voi jättää suklaata hetkeksikään vartioimatta. Sehän nyt on selvä.

Mummun silakoita, äidin sinssua ja tiikerikakkua. Ei ole helppoa fiksata omia perinteitä vanhojen rinnalle. Luvassa on pohjaan palanutta riisipuuroa, takakireää äitiä, sivukireää isää, uuniin, lattialle, vaatteille roiskunutta kinkunrasvaa.  Idyllisiä kuusenhakureissuja, riitelyä ja huutoa metsän keskellä kun aina jonkun lapsen mielestä valitaan aivan paska ja väärä kuusi. Vaikka olisi itse ehdottanut mäntyä. No mitä sitten! Puu mikä puu, huusi tytär. Omakin iskä valitsi äidin mielestä aina jotenkin vinon ja oudon kuusen, jota sitten ihmeteltiin olohuoneessa ja aseteltiin edustuskelpoisin sivu näkyviin. Kuusen valinta on vapauttava taiteenlaji, siinä ei voi mitenkään onnistua.

Ja ei muuta kuin kellahdus vatsan viereen. Kellahdus uuden kirjan viereen ja lakritsipussi  tyynyn alle piiloon. Piilottaminen on refleksi lapsuuden ajoilta. Se on edelleen hyödyllinen refleksi, sillä nyt pitää piilottaa lapsilta. Siskon ja veljen uhka pieneni kun väliin tuli oven lisäksi muutamia kilometrejä. Sitten vaan kellahdus nukkuvien lasten viereen, ihailemaan koko päivän jännittämisestä uupuneita pieniä täydellisiä kasvoja, tuhisevia nenänpäitä. Ja mikä parasta, jos sattuu pysymään hereillä, pääsee nauttimaan jouluillan ja jouluyön taiasta. Leppoisaa ja makoisaa joulua!

Kotiäidin joulukalenterin 3.luukku: Jäätävä säätöjuoksu

Nautiskeltuaan joulukoristeista, joulun tunnelmasta ja pipareiden leivonnasta, alkaa tässä vaiheessa elämää iskeä tajuntaan, että se joulu to-del-la tulee. Ja onkin tulonpäällä aika vauhdikkaasti. Miten se voikin yllättää joka vuosi yhtä taidokkaasti, että jouluaatto on taas 24.12.

Alkaa hiipiä los panigos. Ei muuta kuin toppatakki päälle ja hikoilemaan kassajonoihin ja lelulaareihin. Luistelemaan auton kanssa ja etsimään parkkipaikkaa. Sitten ei muuta kuin tunkemaan omaa kätevää kaupunkiautoa, pakettiautoa, Mini Cooperille tarkoitettuun ruutuun. Ihanaa! Onneksi joku jumalainen olento on kehittänyt kahvilat, muhkeat leivät ja tuoreet kahvit. Kyllä, ne ovat pelastaneet lukuisia ihmishenkiä.

On taas se aika kun työnnetään kukkaro jääkaappiin, etsitään 15 kertaa päivässä autonavaimia ja puhelinta, unohdetaan tapaamisia, viestejä, ihmisiä. Häärätään kuin dementikko-osastolla konsanaan, osastonhoitajana itse Härötonttu. Ajetaan 15 kilometria puolet takista auton oven välissä, törmäillään ihmisiin, ovenpieliin, vuorataan sormet laastareilla.

Vai voisko hei tämän tehdä jotenkin toisin? No jotkuthan väittävät, että valmistelut voi aloittaa ajoissa. Minä en usko sellaiseen hömpötykseen. Miten se muka tapahtuisi kun pitää suorittaa tonttujen vakoilua, vaakahääräystä, tontuissa kieriskelyä ja niiden asettelua mahdollisimman oudosti. Ei sitä pääse samoihin atmosfääreihin vielä elokuussa. Kyllä pieni tuskanhiki on ihan mukavaa ja kuuluu joulun tuoksuihin heti kanelin jälkeen.

Kahviloiden, tonttujen ja lasten riemun ajattelun lisäksi joulumielen säilymisessä minua auttavat ihanat myyjät. Viihdytän heitä kokemuksillani ja ongelmillani. Valitsen uhrin tarkoin, sillä kaikkien myyjien huumori ei kestä joulupaineen alla. Se on ihan ymmärrettävää. Lisäksi harrastan hauskojen mummojen bongaamista. He tajuavat, että tämäkin säätöjuoksu, hiki ja sättäys on kovin suhteellista ja ohimenevää. Heidän silmiensä pilkkeestä näkee, että elämä on vaan laiffii ja sittenkin ihmisen parasta aikaa.

Kotiäidin joulukalenterin 2. luukku: Tontuissa kieriskelyä

Minulla on ongelma. Olen rakastunut joulutonttuihin. Tuntuu pahalta pitää heitä varastossa 11 kuukautta muovipusseissa. Miten he saavat edes hengitettyä siellä? Ja ah sitä jälleennäkemisen riemua! Miten ihanalta tuntuukaan vapauttaa heidät eräänä marraskuun pimeänä iltana.

Koska minulla on tämä ongelma, minulle ei tuota ongelmaa pohtia lasten kanssa tonttujen olemusta. Missä he kulkevat, paleltaako heitä, onko heillä nälkä. Poikani pohti, että ei kait ne niin hölmöjä ole, että menisivät kaappiin. Pohdimme tätä yhdessä pitkään, sillä mitä tehdä jos kaapissasi on jumiin jäänyt tonttu. Eli jos aviomiehesi löytää makuuhuoneen kaapista joskus vieraan miehen, voi tämä kietaista punaiset alushousut päähän, mennä kyykkyyn ja sanoa, että anteeksi, olen vain jumiin jäänyt joulutonttu.

Joulussa on parasta mystiikka. Sen äärelle on pakko pysähtyä. On virkistävää möyriä ja piehtaroida tonttujen ja tähdenlentojen kanelintuoksuisessa maailmassa. Siellä kuuluu laulaa kovaa tonttujoukoista ja poroista. Ja leipoa merkillisen näköisiä joulupipareita, jalattomia possuja, päättömiä ukkeleita, ympyrän mallisia sydämiä. Jauhoa ovat naamat ja nurkat täynnä, sitä löytyy vielä kesäkuussa keittiön tuoleista.

Köökkifrouvatonttu kurkkii ihan selvästi tyytyväisenä. Ne maistuvat aivan erilaisilta kuin kaupasta ostetut täydelliset piparkakut. Ei niissä ole sielua, taikaa.

Heittele joulupalloja ja pyöri ympyrää hoilaten tipetipetiptappia. Anna koristeiden herätä henkiin. Voit kuulla ja nähdä lapsen kirkkaiden silmien läpi. Tai ainakin alat voida huonosti pyörimisestä. On mahtavaa koittaa katseen voimin saada tontut heräämään. Ainakin saadaan lääkärit heräämään, onko kaikilla tontuilla lääkitys kohdillaan.

Tontuille voi vallan hyvin laittaa syötävää lahjalistan mukana. Ja aivan yhtä hyvin voi unohtaa viideksi minuutiksi, että söit ne itse ja nähdä hetken, miten se pieni tyyppi kiipeää pöydälle ja mutustelee tyytyväisenä eväänsä. Lapseni ovat huolissaan miten tontut pärjäävät kun niillä on niin lyhyet jalat. Että miten ne muka voivat ehtiä joka paikkaan. Kyllä ne voi. Myönnä pois, tontut rules.

Kotiäidin joulukalenterin 1. luukku: Vaakahääräys

Joulukuu! Mahtavaa! Saa avata ensimmäisen luukun! Lapset ovat kysyneet noin 78 kertaa koska sen kalenterin saa avata. Innoistuin itsekin siinä ohessa niin, että päätin tehdä ikioman kalenterin. Kyllähän sitä nyt ihimisellä täytyy joulukalenteri olla!

Jouluun kuuluu rajaton määrä hääräystä. Sitä järjetöntä juoksua ympäri taloa. Heitellään tonttuja ja valoja sinne ja tänne ja työnnetään pää jokaiseen pimeään koloon ja varastoon. Sellaisiinkin, jotka näet ensi kertaa kotonasi. Yhtäkkiä on vaan riipivä himo työntää pää pölyisiin nurkkiin. 

Kotiäitinä ajattelen tietenkin, että minulla on rajaton määrä aikaa häärätä rajottomasti. Olenhan vain kotona! Niinpä joulujuoksun voi aivan hyvin siirtää tuonnemmaksi. Minä olen alkanut kannattaa hääräystä makuulta käsin. Jos joku tulee kylään, sitä voi sekunnin murto-osassa ponkaista sohvalta nuttura vinossa ja todeta, että ai ku kiva kun tulit käymään, mä olenkin tässä jo niin paljon häärännyt. Mukava pitää pieni tauko. Ja voihan sitä pitää sohvan lähellä kostutettua rättiä noin niin kun uskottavuuden vuoksi.

Asettelen kyllä tonttuja pölyisille tasoille eri puolille taloa, että niitä on sitten mukava katsella vaaterissa. Vauvan kanssakin voi häärätä vallan mainiosti tässä aliarvostetussa suuntimassa, vaakatasossa. Pystyy itsekin keskittymään käkättämiseen ja kutittamiseen paremmin kun ei kerta kaikkiaan voi tehdä muuta. Lorvikatarritonttu se paras tonttu on!

Kunnon ihmisellähän on kymmenen kättä ja 7 hommaa menossa samaan aikaan. Vasta kuollessaan hän kallistuu arvokkaasti vaakatasoon. Parasta on jos pystyy unohtamaan kunnon ihmiset ja sen, miten sohvalla tai lattialla kuuluuu maata. Kyllä siellä voi nostella koipea ja kättä ja vauvaa ja mitä näitä osia ihmisessä nyt onkaan. Ja nauttia, ehkä jopa hymyillä salaa. Ainakin kun mies ei näe.

Lorvikatarri luokiteltiin ennen etenkin nuorison sairaudeksi. Siitä voisi vallan mainiosti tehdä uuden tautiluokituksen: Esiintyy joulun alla etenkin naisilla, joilla tasot pyyhkimättä ja nurkissa runsaasti pölyhiukkasia, jopa pölypalloja. Lihasvoima kaikkoaa jaloista imeytyen sohvanahkaan. Eivät siksi pysty liikkumaan, höpisevät Lorvikatarritontuista ja hymyilevät itsekseen, vaikka tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Paranee itsestään, kun hänelle lauletaan joululauluja, tarjoillaan herkkuja sohvalle, annetaan mojovia pusuja viiden minuutin välein ja halaillaan runsaasti.