keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tuskamuisti

Se voi olla esineessä, paikassa, kehossa, tilanteissa, mielessä, sydämessä. Se voi olla sielussa. Naapurin, 80-vuotiaan Pirkon kanssa on aina kiihkeä paapatusta silloin harvoin kun tavataan. Aika paljon meillä on fyysisiä vaivoja ja vaihdellaan ideoita parannuskeinoista. Mikä on tietysti hieman outoa minun kannaltani kun on kuitenkin hiukan tuota ikäeroa. Kerran Pirkko sanoi, että nyt kuuluu kyllä aika huonoa. Olo on niin kipiä, ettei millään pääse liikkumaan, ei edes kaikkiin ruskan väreihin lukeutuvan pillerivärisuoran avulla. Että kipu vahingoittaa jo sielua, kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Joo, kyllä minä tiedän.




Tuskamuisti jäi minulle pitkäksi aikaa, vuosiksi. Ja sittenkin se lähti vasta kun tiedostin asian ja aloin huuhdella sitä pois. Kun odotin kolmatta lasta, aloin keräillä esikoisen ja keskimmäisen vaatteita ja leluja uutta tyyppiä varten. Otin käteen lastenkirjoja, vaatteita, puruleluja, lautasia, rättejä ja omia raskausajan vaatteita. Säikähdin ahdistusta ja kipua, joka helähti tavaroista ja kihelmöi kurkussa, päässä, sydämessä. Loputtomat päivät. Idiootit, jotka hokivat narisevalla äänellä, että neee on vaan vähän aikaa pieniä, muutaman vuoden vaan, nauti nyt vaan. Muutaman vuoden! Minulle se oli yhtä kuin 365 loputonta päivää. Sen jälkeen 365 loputonta päivää.

Nauti! Iltaisin oli niin kipeä ja väsynyt, että tuntui kuin joku olisi hakannut moukarilla jokaiseen lihakseen. Ja reumaattiset tulehdukset hakanneet kirveellä jokaiseen niveleen. En tiedä mikä tulee katujyrän alle jäämisen jälkeen, mutta se oli sitä. Ehti juuri ajatella, että selvisin tästä päivästä. Läpi joka ikisen yön heräsin vuoroin vauvaan, vuoroin siihen, että olin ollut niin idiootti, että olin unissani kellahtanut selälleni, tai väärälle kyljelle.




Aamulla heräsin hirvittävään oloon ja ajatukseen, että eiiii vielä aamua. Näen joskus saman kivun pienten vauvojen äitien katseissa. Viikonloppuisin katsoin ihmisraunion anovalla katseella mieheeni, joka lähti aina ja ikuisesti rakennuksille, että mitä jos jäisit. Koita pärjätä, kuulin jonkun sanovan.
Kyllä niihin päiviin mahtui naurua, pakahduttavaa rakkautta ja käkätys-pussailuja. Mutta tuskamuisti piti ne pitkään sivussa, taka-alalla. Heitin pois liiaksi tuskamuistiin käärittyjä esineitä ja vaatteita. Muutto toiseen taloon, lasten kasvaminen ja anteeksi antaminen urpolle miehelle auttoivat isosti. Väittävät, että anteeksianto puhdistaa.


Aloitin myös tietoisen aivokaivelun. Pian hyviä, hersyviä muistoja alkoi tippua eteeni kuin pieniä sadepisaroita. Polskiminen niissä huuhtoi tuskamuistia sielusta. Pitkään tuli naristua kivuista eri puolilla kehoa, vaikkeivat ne enää olleet kuin häivähdys entisestä. Vanhat puhekuplat piti pestä nyrkkipyykillä ja laittaa narulle tuuleen puhdistumaan. Potilaan rooli oli riisuttava. Päätin pukea Batman viitan. Sellaisen, jolla velipoika lapsuudessa viuhahteli olohuoneessa. Tilalle tuli luja halu pärjätä, parantua, tehdä selviytymistarina.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti