Savua sormista ja ”Tamin” kanssa polulla

Äkkiä, äkkiä nyt! Joku epämääräinen paperinpala, kuitin takapuoli, laskun kirjekuori, sanomalehden reuna -tänne ja heti! Jotain mihin kirjoittaa. Löysin itseni monta kertaa päivässä kaivamassa valkoisia selluloosan paloja pöydiltä. Olin pantannut ajan ja voimien puutteen takia kirjottamista niin kauan, että oli melkein paha olo. Koko vartalo huusi, että kynä käteen muidu! Oli. Pakko. Kirjoittaa.

Sitten oli vielä tämä hillitön tarve kertoa. Tehdä eläväksi ajatuksiani. Tajuta oman kehoni taisteluja. Nähdä niitä paperilla ja tajuta niistä jotain. Tehdä selviytymistarina omista vakavista sairasteluista, jotka olivat viedä elämänilon kokonaan. Vaikka suurin taistelu oli ohi, nuppi rullasi kaikkea ees ja taas ja irti päästäminen sairaudesta piti tehdä sormi kerrallaan. Tässä sitä nyt mennään, sovitaan vaikka, että nimettömän paikkeilla. Polulla, joka on toisinaan kivistä ylämäkeä, toisinaan auringonpaistetta.

Hahmotan itseäni kentällä, jossa häärivät valkoiset takit liehuen reumalääkärit, lautasmallista kertovat tädit, kortisonipiikit, sopeutumisvalmennuskurssit, ortopedit, reippaat jumpparit, lamaannuttavat karmeat uhkakuvat voittamattomasta sairaudesta - ja vetelen viivoja tauluihin väliajalla niin kuin Tami konsanaan. En suostunut potilaan rooliin. Halusin epätoivon vimmalla parantua. Halusin etsiä itselleni toimivia hoitokeinoja.

Valitsin lääkärin, jonka kanssa oli mahdollista keskustella koko tilanteestani. Mikä lääke toimii minulle, tarvitsenko vitamiinibuustia, lastenhoitoapua, siivousapua, osteopatiaa, ohjeita tiettyjen ruokien vaikutuksesta niveliin? Tavattoman usein tarvitsin lääkäriltä myös ihmisen, joka kuunteli tosissaan, jolle saattoi itkeä ja nauraa. Ja sanoa rehellisesti, että nyt sattuu kovaa, joka ikiseen kohtaan kehossa ja vituttaa kuin pientä oravaa. Ei tarvinnut pinnistellä ja sönköttää, että kyllä tämä tästä, minä olen reipas tyttö ja kyllä minä kestän. Reumasairaalan nöyryytysten jälkeen, jossa tunsin itseni idioottien kuninkaaksi, tuntui mielettömän hienolta saada kortti lääkäriltä: Moi Susanna, miten olet voinut?

Fysioterapeutti-Susanna oli pakotettu tarkastelemaan koko tuota sekavaa kenttää potilas-Susannana. Kävelen kenttää läpi ees ja taas ja olen kentän sisä- ja ulkopuolella, ylä- ja alapuolella. Työnnän päätäni sopimattomiin paikkoihin ja sorkin kaikkien ammattiryhmien pyhiä puolustusalueita. Otin järkeviksi ja toimiviksi toteamiani keinoja ja eri ammattiryhmien edustajia omaan hoitosuunnitelmaani. Paras tulos tulee kun hahmottaa kokonaisuuksia. Terveys ei ole pelkkää porkkanaa, meditoimista, tai pelkkää juoksulenkkiä. Joskus pitää ottaa pihviä ja löhötä sohvalla, kaivaa nenää ja nauraa hervottomasti Kummelin Lentäjälle.