Tuskamuisti

Se voi olla esineessä, paikassa, kehossa, tilanteissa, mielessä, sydämessä. Se voi olla sielussa. Naapurin, 80-vuotiaan Pirkon kanssa on aina kiihkeä paapatusta silloin harvoin kun tavataan. Aika paljon meillä on fyysisiä vaivoja ja vaihdellaan ideoita parannuskeinoista. Mikä on tietysti hieman outoa minun kannaltani kun on kuitenkin hiukan tuota ikäeroa. Kerran Pirkko sanoi, että nyt kuuluu kyllä aika huonoa. Olo on niin kipiä, ettei millään pääse liikkumaan, ei edes kaikkiin ruskan väreihin lukeutuvan pillerivärisuoran avulla. Että kipu vahingoittaa jo sielua, kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan. Joo, kyllä minä tiedän.

Tuskamuisti jäi minulle pitkäksi aikaa, vuosiksi. Ja sittenkin se lähti vasta kun tiedostin asian ja aloin huuhdella sitä pois. Kun odotin kolmatta lasta, aloin keräillä esikoisen ja keskimmäisen vaatteita ja leluja uutta tyyppiä varten. Otin käteen lastenkirjoja, vaatteita, puruleluja, lautasia, rättejä ja omia raskausajan vaatteita. Säikähdin ahdistusta ja kipua, joka helähti tavaroista ja kihelmöi kurkussa, päässä, sydämessä. Loputtomat päivät. Idiootit, jotka hokivat narisevalla äänellä, että neee on vaan vähän aikaa pieniä, muutaman vuoden vaan, nauti nyt vaan. Muutaman vuoden! Minulle se oli yhtä kuin 365 loputonta päivää. Sen jälkeen 365 loputonta päivää.

Nauti! Iltaisin oli niin kipeä ja väsynyt, että tuntui kuin joku olisi hakannut moukarilla jokaiseen lihakseen. Ja reumaattiset tulehdukset hakanneet kirveellä jokaiseen niveleen. En tiedä mikä tulee katujyrän alle jäämisen jälkeen, mutta se oli sitä. Ehti juuri ajatella, että selvisin tästä päivästä. Läpi joka ikisen yön heräsin vuoroin vauvaan, vuoroin siihen, että olin ollut niin idiootti, että olin unissani kellahtanut selälleni, tai väärälle kyljelle.

Aamulla heräsin hirvittävään oloon ja ajatukseen, että eiiii vielä aamua. Näen joskus saman kivun pienten vauvojen äitien katseissa. Viikonloppuisin katsoin ihmisraunion anovalla katseella mieheeni, joka lähti aina ja ikuisesti rakennuksille, että mitä jos jäisit. Koita pärjätä, kuulin jonkun sanovan.

Kyllä niihin päiviin mahtui naurua, pakahduttavaa rakkautta ja käkätys-pussailuja. Mutta tuskamuisti piti ne pitkään sivussa, taka-alalla. Heitin pois liiaksi tuskamuistiin käärittyjä esineitä ja vaatteita. Muutto toiseen taloon, lasten kasvaminen ja anteeksi antaminen urpolle miehelle auttoivat isosti. Väittävät, että anteeksianto puhdistaa.

Aloitin myös tietoisen aivokaivelun. Pian hyviä, hersyviä muistoja alkoi tippua eteeni kuin pieniä sadepisaroita. Polskiminen niissä huuhtoi tuskamuistia sielusta. Pitkään tuli naristua kivuista eri puolilla kehoa, vaikkeivat ne enää olleet kuin häivähdys entisestä. Vanhat puhekuplat piti pestä nyrkkipyykillä ja laittaa narulle tuuleen puhdistumaan. Potilaan rooli oli riisuttava. Päätin pukea Batman viitan. Sellaisen, jolla velipoika lapsuudessa viuhahteli olohuoneessa. Tilalle tuli luja halu pärjätä, parantua, tehdä selviytymistarina.

Lihapullissa piehtarointia

Läpi peruskoulun, läpi lukion, läpi fysioterapia-opintojen ja lukuisten työpaikkojen, olen aina ollut ruokatauolla se, jota muut tuijottavat kärsivä ilme kasvoillaan, edessään tyhjä lautanen. Kun ei vaan pystynyt syömään nopeasti. Siis ruoka ei niin kun kerta kaikkiaan mennyt kurkusta alas nopeammin ilman, että tuli fiilis joulun paluuliikenteestä, mutta nyt perunanpalat olivat niitä ärsyttäviä puikkelehtivia pikkuautoja. Hyvässä ruuassa on ihana piehtaroida.

Menin serkun luokse kyläilemään ja serkku tuli vastaan juna-asemalle. Hänestä oli hyvä idea poiketa pikaisesti asemalla syömässä. Paikka oli ilman tuoleja, joten sekin kannusti syömään reippaaseen tahtiin. Serkku oli ollut valmis jo aika pitkän tovin ja muuttui tuskaiseksi. Ihmettelin vähän miksi se vääntelehti levottomasti, mutta jatkoin toki tarinointiani. Kunnes serkku totesi, ettei se haarukka ole mikään mikrofoni. Syö nainen, niin päästään elämässä eteenpäin!

No, sitten syntyi lapsi. Sitten syntyi toinen lapsi. Pahimmat synnytyspelkoni liittyivät ruokaan ja siihen, etten ehdi syödä ennen lähtöä synnärille. Koita siinä puskea tunti toisensa perään lasta maailmaan tyhjällä mahalla. Aivan hirvittävä tilanne! Seuraavien synnytysten kohdalla osasin kyllä vähän jännittää muitakin asioita.

Todellinen ruokatuska alkoi vasta kotiäitinä. Jos oli ehtinyt tehdä ruuan, ei sitä ehtinyt syödä. Jos sai tilaisuuden syödä ruuan edes kylmänä, ei ehtinyt syödä koskaan niin paljoa, että vatsa olisi täynnä. Opiskelukaveri kerran näki kun jotenkin viekkaudella ja vääryydellä sain kunnon satsin ruokaa eteeni ja järkyttyi ikiajoiksi siitä, millä tahdilla vedin sen tuulensuojaan. Opin siis ahmimaan. Ja voin kertoa, että sananlasku kylmästä kahvista ei pidä paikkaansa. Minun kuuluisi olla Baywatch-tähtien veroinen, sillä vedin sitä satamäärin.

 

Siinähän tulee syömishäiriö väkisinkin. Suhde ruokaan vinksahtaa. Sitä hiipii kaapeille pimeän tultua ja yskähtelee pussien rapinan peittämiseksi. Lähellä vaanivat puolimetriset punasilmäiset Frodo Bagginsit. Helvetillinen vinkuminen ja vonkuminen alkavat jos paljastut. Muistan lasten vauva-ajoista vielä vuosia jälkeenpäin nimenomaan nälän. Haaveet voileivästä, lihapullista, kalakeitosta. Palaaminen uudelleen oraali-aikaan, kun ajattelee silmien aukioloajan vain, mitä voisi tunkea suuhunsa.

Sitten alkaa armoton laihdutus. Taas aivot pyörivät piirileikkiä lihapullien ympäri. Kun Pirkko-Liisa oli kokeillut Zone-dieettiä ja laihtui kilon. Pakkohan se on kokeilla itsekin. Pirkko-Liisan huono omatunto ruokapöydässä valuu sinunkin puolellesi pöytää. Kyllä sitä vois olla kova jätkä ja piehtaroida silti niissä lihapullissa. Niinhän se Pirkko-Liisakin piehtaroi, jahka pimeys laskeutuu.

Mihinä kuhuna on maalaisjärki?

Minussa virtaa pohojalaanen veri ja syrämmessä sykkii rakkaus traktoreihin ja punaisiin latoihin. Rakkaimmat lapsuudenmuistoni sisältävät heinäseipäitä, traktorilla huristelua, lehmien sähköaidan äärellä tehtyjä ihmiskokeita, pienistä kahvikupeista sokerinpalan läpi kahvia ryystäviä tätejä ja mummoja, lehmien tuijottamista, koirien ja kissojen rapsutusta, maitovarastoon lukituksi joutumista serkun toimesta, turparallin jälkeen samaisen serkun kanssa vanhalla Tunturi-mopolla huristelua hiekkaisia ja mutkaisia Järvikylän teitä pitkin. Mikä fiilis! Kun mentiin morjestamaan naapurin Krekoon Arvoa, tuijotin herkeämättä Arvon käsiä. Kahvikuppia pitelivät aina hymyilevän, rauhallisen miehen kädet olivat peittyneet ikuiseen pikimustaan konerasvaan. Se loi vinkeän olon kaupunkilaistollolle.

Kaikki kuusi pohojanmaan tätiäni edustivat tervaskantoja. Mumma joogasi Ilmajoen kunnantalolla jo viitisenkymmentä vuotta sitten ja aiheutti kylällä mutinoita. Kyllä on kuulkaa tuoki nii rehevää vain sen tähären kun käy jossain tyhyjänpäivääses jumpas. Honkajoen Eeva-täti veteli 15 kilometrin pyöräilylenkkejä kahdeksankymppisenäkin ja silmät tuikkien totesi minulle, että "eikä sitte mitään tasamaata plikka, vaan pitää mennä kunnon mäkiä!" Tällaiset juuret ovat kasvattaneet minusta melkoisen puun!

Isä sanoi joskus kaverilleni kun vänkkäsin taas jotakin, ettei se ole yksin hänen vikansa, että minusta tuli tällainen. Niinpä tasapuolisuuden nimissä kerrottakoon, että terveystietoni ytimessä on äitini. Idut, elävä ravinto, vaihtoehtoiset hoitomuodot, hunajanaamiot, viherjuomat, vitamiinit, pilates ja jooga tulivat tutuiksi lapsuudessa ja nuoruudessa.

Isä oli ahdistunut, kun hunajanaamiot levisivät saunanlauteilla. Minä ahdistuin, kun tulin usein keittiöön kesken äidin aamujoogan, johon kuului armotonta naaman vääntämistä, silmien pyörittelyä hedelmäpelin tapaan, kielen näyttämistä. Onko sillä kaikki ihan ok? Minulla ei ollut kaikki aina ok, ihottumaa ja polvikipua pukkasi. Äiti näki jo varhain, että atooppinen ihottuma ja polvikivut leimahtivat aina, kun vauhti oli liian kova. Joukkuevoimistelun kisakautta, jazzin joulunäytöstä, koeviikkoa ja tädeille joululahjaksi patalappujen ompelemista, mieluiten kaikkia samaan aikaan.

Nykyään traktorit, lehmät ja eläinten rapsuttelu ovat out. Traktorit saastuttavat, lehmät haisevat, kissoissa on punkkeja ja koirat kuolaavat. Korkeintaan älypuhelinta voi rapsuttaa. Vesi on janojuomana aivan liian ilmeinen, parasta ovat ydinjätteen väriset energiajuomat. Olet täysi Urpo jos et ole kokeillut vähintään Atkinsin dieettiä ja Zone-dieettiä, GI- dieettiä ja Pritikinen dieettiä. Mitää? Avaruusaluksen laukaisukoodeja?

Nyysöt joogaavat, ajan harjalla hengaavat joogaavat katosta roikkuen. Juhliin tosinainen ostaa iltapukuun sopivan kimaltelevan aktiivisuusrannekkeen, ettei yhtään askelta ja käden heilautusta jää mittaamatta. Lapsia pitää aktivoida jo raskausaikana. Jos aloitat vasta vauvauinnilla, olet auttamattomasti myöhässä. Mikään ei riitä. Kohta neuvotaan syömään pieniä kiviä. Tule hoikaksi ja kivenkovaksi!

Meille syötetään niin valtava määrä terveystietoa ja elämänohjeita, että en ole enää varma itkeäkö vai nauraako. Minä uskon, että kuuntelemalla itseäsi, tarkkailemalla oman kehosi reaktioita, saat paljon enemmän aikaan kuin testaamalla eri dieettejä ja stressaamalla rannekkeiden pattereista. 

Savua sormista ja ”Tamin” kanssa polulla

Äkkiä, äkkiä nyt! Joku epämääräinen paperinpala, kuitin takapuoli, laskun kirjekuori, sanomalehden reuna -tänne ja heti! Jotain mihin kirjoittaa. Löysin itseni monta kertaa päivässä kaivamassa valkoisia selluloosan paloja pöydiltä. Olin pantannut ajan ja voimien puutteen takia kirjottamista niin kauan, että oli melkein paha olo. Koko vartalo huusi, että kynä käteen muidu! Oli. Pakko. Kirjoittaa.

Sitten oli vielä tämä hillitön tarve kertoa. Tehdä eläväksi ajatuksiani. Tajuta oman kehoni taisteluja. Nähdä niitä paperilla ja tajuta niistä jotain. Tehdä selviytymistarina omista vakavista sairasteluista, jotka olivat viedä elämänilon kokonaan. Vaikka suurin taistelu oli ohi, nuppi rullasi kaikkea ees ja taas ja irti päästäminen sairaudesta piti tehdä sormi kerrallaan. Tässä sitä nyt mennään, sovitaan vaikka, että nimettömän paikkeilla. Polulla, joka on toisinaan kivistä ylämäkeä, toisinaan auringonpaistetta.

Hahmotan itseäni kentällä, jossa häärivät valkoiset takit liehuen reumalääkärit, lautasmallista kertovat tädit, kortisonipiikit, sopeutumisvalmennuskurssit, ortopedit, reippaat jumpparit, lamaannuttavat karmeat uhkakuvat voittamattomasta sairaudesta - ja vetelen viivoja tauluihin väliajalla niin kuin Tami konsanaan. En suostunut potilaan rooliin. Halusin epätoivon vimmalla parantua. Halusin etsiä itselleni toimivia hoitokeinoja.

Valitsin lääkärin, jonka kanssa oli mahdollista keskustella koko tilanteestani. Mikä lääke toimii minulle, tarvitsenko vitamiinibuustia, lastenhoitoapua, siivousapua, osteopatiaa, ohjeita tiettyjen ruokien vaikutuksesta niveliin? Tavattoman usein tarvitsin lääkäriltä myös ihmisen, joka kuunteli tosissaan, jolle saattoi itkeä ja nauraa. Ja sanoa rehellisesti, että nyt sattuu kovaa, joka ikiseen kohtaan kehossa ja vituttaa kuin pientä oravaa. Ei tarvinnut pinnistellä ja sönköttää, että kyllä tämä tästä, minä olen reipas tyttö ja kyllä minä kestän. Reumasairaalan nöyryytysten jälkeen, jossa tunsin itseni idioottien kuninkaaksi, tuntui mielettömän hienolta saada kortti lääkäriltä: Moi Susanna, miten olet voinut?

Fysioterapeutti-Susanna oli pakotettu tarkastelemaan koko tuota sekavaa kenttää potilas-Susannana. Kävelen kenttää läpi ees ja taas ja olen kentän sisä- ja ulkopuolella, ylä- ja alapuolella. Työnnän päätäni sopimattomiin paikkoihin ja sorkin kaikkien ammattiryhmien pyhiä puolustusalueita. Otin järkeviksi ja toimiviksi toteamiani keinoja ja eri ammattiryhmien edustajia omaan hoitosuunnitelmaani. Paras tulos tulee kun hahmottaa kokonaisuuksia. Terveys ei ole pelkkää porkkanaa, meditoimista, tai pelkkää juoksulenkkiä. Joskus pitää ottaa pihviä ja löhötä sohvalla, kaivaa nenää ja nauraa hervottomasti Kummelin Lentäjälle.